seuraa...auringon kirkkaus... pelot ja lukko...

Blogini on näköjään koko ajan jonossa. Ei halua näköjään päivittyä. Outo juttu.

Eilen olin tyttäreni luona. Oli kiva vaan olla ja pitää sen ajan seuraa, kun hän laittautui ja valmistautui lähtemään ulos. Ja eipä tarvinnut kökkiä kotona.

Ulkona on kaunista ja aurinko porottaa oikein kunnolla. Vieressäni käveli muutama englanninkielinen, jotka ihmettelivät Suomen auringon kirkkautta tähän aikaan.

Aamulla Hesaria lukiessani törmäsin juttuun miehestä, joka änkytti ja silti pystyi asiakaspalvelutyöhön. Itsekin pelkään niitä tilanteita, vaikka mulla ei olekaan varsinaista änkytystä, niin osaan kyllä mennä lukkoon ja vähäsanaiseksi.

Pelot ovat kait voittamista varten. Meistä jokainen pelkää jotakin ja näiden pelkojen kanssa ei auta muu kuin elää. Elämä alkaa kapeutua liikaa, jos antaa pelon peikon viedä.

Dappa dappa duu..seuraisiko hyvää kanssa..

Pitää varmaan kohta muuttaa näitä blogin kuvauksia, kun en ole ehtinyt tänne kuvia laittamaan. Ja tekstiäkin tulee vaihtelevasti.

No niin, jos tässä pitää jotakin positiista tästä hetkestä kertoa, niin tässä muutama seikka:

• Olen koko ajan liikkeessä. Näen maailmaa ja ihmisiä. Ja eri kirjastot tulee tutuiksi.
• Kämppä pysyy siistinä, kun ei siellä paljoa ole ja kun on, niin tiskaa äkkiä ja katsoo muutenkin, että jää perussiistiksi, kun lähtee.
• Työpaikkahakemuksiä lähettelen oikein urakalla. Pitäähän tämä levottomuus jotenkin kuluttaa.

Kait tämä tilanne johonkin johtaa. Toivottavasti jotakin hyvääkin tapahtuu. Toivon sitä oikein todella.

Henkistä kanttia tämä kysyy. Yritän psyykata itseäni, että kestän tilanteen.

Mihin sitä päänsä kallistaisi?...pahenee vain...

Nyt tästä on tullut oikein naapurisota. Kun soitin isännöitsijälle tuosta koneesta ja naputtelusta, niin eiköhän tämä peijooni mene kertomaan näille mun ihanille naapureilleni mun soitosta ja että olen valittanut naputtelusta.

Mitä tästä seurasi? Nyt sitä sitten ollaan keskellä sotaa. Yläkerran muija on kuulema loukkaanutunut verisesti ja hakkaa tahallaan ihan koko ajan, kun vain kuuleekin, että olen kotona. Hän on oikein hakenut poikansa ja tyttärensä mukaan möykkäämään. He möykkäävät sitten oikein porukalla.

Yläkerran muija vielä kehtaa väittää olevansa kuuro ja että voin tehdä ihan mitä haluan mm. tietokoneella olo. No, kun sitten teen jotakin, niin alkaa tämä älämölö ja tavaroiden heittely lattialle, hissillä ravaaminen ylös ja alas (hän kun sattuu tietämäään, että se kuuluu mulle kaikkein eniten) ja roskiksia paukutellaa mennen tullen. Muija laittelee kaikenmaailman lappusia ja kortteja, että voin kaikkea tehdä, kun hän ei kuulema kuule.

Eilen sitten meni multa hermot, kun hän on alkanut herättää mut yölläkin. Vetää vessoja monta kertaa ja taas tiputtelee lattialle tavaroita. Ai niin, illastahan mun piti kertoa. Hän taas kuunteli tv:tä tosi kovalla, joten ajattelin laittaa omaankin tv:seen vähän ääntä. Siitä hän suivaantui ja alkoi taas hakata lattiaa. No, mä heitin painon seinään ja sitten olikin taas vähän aikaa hiljaista.

Tänään hän alkoi taas koputella heti aamusta, mutta onneksi olen saanut nukuttua sentään kymmeneen asti. Alkaa tosiaan mennä hermot, kun kumpikin naapuri vuorotellen hakkailee milloin mitäkin. Mulle kun vähäunisuus ei tee hyvää.

Tosiaan rupeaa teltta vaikuttamaan hyvältä vaihtoehdolta tai joku majoitushotelli, kun kotona ei voi kohta olla ollenkaan. En kohta enää tiedä, mitä tehdä. Ei tuo muuttokaan mikään halpa ratkaisu ole eikä tässä työttömänä ole edes helppoa löytää asuntoa.

Risukasaan paistaa joku valo?....

On se jännä juttu, miten joku kriisi tai hankala tilanne vie energiaa ja ajatukset jumiutuvat juuri siihen asiaan. Tätä elämää kun on muutakin kuin tuo hankala tilanne.

Olen sentään saanut tässä jotakin aikaiseksi, mistä olen tietty ylpeä. En sentään kietoudu kuuntlemaan kolinaa, vaan elän sentään muutenkin. Kuuntelen musiikkia ja siivoskelen ja raivaan varastoa ja suunnittelen. Onneksi tämä tilanne on saanut mut toimimaan ja sentään teen asioita enkä vain ahdistu tai sure. Tuostakin on nimittäin kokemusta.

Olenhan halunnut pitkän aikaa aktiivisemmaksi ja osallistuvammaksi. Nyt sitten pakosta liikun, osallistun, opiskelen, raivaan ja olen ihmisten ilmoilla. Eli risukasaan paistaa joku valo.

musiikki vastaan hälämöly... miten onnistuu...

Tällä hetkellä hukutan itseni musiikkiin. Pitää vaan valita oikeanlaista musiikkia oikeanlaiseen hetkeen. Mulla on irlantilaista kansanmusiikkia, kun pitää saada itsensä oikeaan taisteluvireeseen ja ettei naapurimelu kuulu. Sitten mulla on sellaista rauhallisenpaa, kun pitää rauhoittaa itsensä nukkumista varten, jos ei talo muuten hiljene. Ja sitten kuuntelen näitä muita levyjä ihan vain kuunnellakseni ja totuttaakseni itseni taustamusiikkiin.

Joskus kuuntelin paljonkin musiikkia. Nyt mulla on pakosta menossa tällainen kokeilu. Toivottavasti tästä poikii jotakin hyvääkin. Oppii vaikka eri musiikkityylejä.

Olen alkanut opiskella kieliä. Tämä oli se uusi juttu. Kun vain motivaatio pysyisi yllä, kun englanti on liian helppoa ja saksa taas aika vaikeaa. No, kokeillaan. Onpahan muutakin ajateltavaa. Niinhän sitä sanotaan, että hätä keinot keksii.

Vaikka kuinka lueskelisin teidän muiden blogeja, niin aika näillä koneilla on aika rajallista, kun pitäisi sitä työpaikkaa sun muuta tietoa etsiä. Yritän kuitenkin silloin tällöin piipahtaa vastavuoroisesti. Palaillaan.

kiertoteitä käyttäen...

Evakossa ollaan taas. Naapurit yrittävät näköjään urakalla totuttaa mut kolinaan ja muuhun möykkään. Onneksi on keksitty korvatulpat ja musiikki kuulokkeilla. Ilman noita en varmaan jaksaisikaan.

Onneksi asioita voi tehdä ja onneksi on kirjasto. Täällä mä istuskelen ja kirjoittelen ja sain jopa kuvan laitettua. Työpaikkojen haku on vaan vähän hankalaa, mutta ehkä mä keksin jonkun kiertotien.

Kohta hankin teltan ja menen jonnekin metsään lepäämään. Siellä voi ainakin kuunnella lintujen laulua eikä kukaan kolistele kaappien ovia ja huudata pölynimuria.

Kuuntelin eilen sellaista elokuvamusiikkia. Oli jazzin vaikutteita. Oikeastaan hyvä kuunnella sellaista musiikkia, mitä ei normaalisti kuuntele, niin ei tule mielleyhtymiä omaan lempimusiikkiin.

Eilen luin myös kirjan: Tiikerin lapsi. Sen on kirjoittanut Torey Hayden. Mielenkiintoinen kirja ja herätti paljon ajatuksia ja vei myös ajatukset melusta muualle. Tosin joudun nyt lukemaan musiikki taustalla, mikä ei ole ihan helppoa.

Elämä on joskus aika erikoista ja yllättävää. No, onpahan tuo paska työpaikka (josta jouduin lähtemään) jäänyt taustalle, kun on ollut tässä muita huolia. No, onhan mulla omat seinät näköesteenä ja katto pään päällä, vaikka meluisaa onkin. Tällaista on siis asua papaeriasunnossa papaeriääänieristyksellä pahimmillaan.